Kirjoittanut: Gaston Leroux
Suomentanut: Eero Mänttäri
Ilmestymisvuosi: 1910 (toinen suom. 1990)
Kustantaja: Karisto Oy
Sivumäärä: 259
Oma suositus: ★★★★★
”No kun me kerran kuolemme yhdessä, ja koska olen itse yhtä innokas kuolemaan kuin sinä.”
Pariisin oopperatalon alla elää mielipuolinen nero – Erik, joka tunnetaan oopperan piireissä paremmin nimellä oopperan kummitus. Kummituksen aiheuttamat tapaturmat alkavat lisääntymään nuoren ruotsittaren Christinen riemuvoiton jälkeen. Christinen viaton luonne ja enkelimäinen ääni ovat saaneet kaksi miestä rakastumaan häneen; lapsuudenystävän Raoulin sekä oopperan kummitus Erikin. Nuorten rakkaus ajaa kummituksen mustasukkaiseksi, mistä seuraa murheellisia seurauksia.
Oopperan kummitus on Gaston Lerouxin vuonna 1910 ilmestynyt teos, josta ollaan myöhemmin tehty useita eri elokuvia ja musikaaleja. Luinkin kyseisen teoksen, koska olen itse nähnyt Phantom of the operasta kolme eri teosta ja pitänyt kaikista. Ensimmäinen kosketukseni Phantom of the operaan oli vuoden 2004 musikaali. Sen jälkeen olen nähnyt myös kaksi muuta elokuvaa/musikaalia ja lisäksi kuunnellut vielä neljännen musikaalin. Onkin siis selvää, että pidän teoksista hyvin paljon ja siksi halusin tutustua myös alkuperäiseen kirjaan, jonka tiesin olevan olemassa.
Oopperan kummitus kuuluu genreltään kauhuromantiikkaan, mikä tulee teoksessa selvästi ilmi. Kirjan yhtenä keskeisimpänä hahmona on hirviömäinen romantikko Erik, joka on ulkomuotonsa vuoksi joutunut yhteiskunnan hyljeksimäksi. Oopperatalon alla asuva kummitus onkin erittäin klassinen kauhugenren piirre. Teoksen miljöössä esiintyvät hautausmaat luurankoineen, maanalainen lampi ja itse oopperan romanttinen tunnelma luovat sopivan ympäristön kauhuromantiikkaan.
”Kuolema samoin kuin kukat, versoi maasta, joka oli singonnut sisuksistaan joitakin ruumiita. Luurankoja ja satoja pääkalloja oli ladottu pinoon kirkonmuurien viereen, missä niitä piti paikoillaan rautalanka jättäen koko kaamean pinon näkyviin.”
Itse voin sanoa, että kauhu on suosikki genreni scifin rinnalla kirjallisuudessa, ja vaikka en erityisesti romantiikasta nautikkaan niin Leroxin teoksessa sitä ollaan käytetty niin taitavasti, että pystyin sitä lukemaan ilman mitään ongelmia. Kauhukirjallisuutta olen lukenut jonkin verran Stephen Kingiltä, mutta klassikkona Oopperan kummitus nousi nopeasti kärkeen.
Teoksessa tulee kamottavan hyvin ilmi miten ihmiset määrittelevät toisiaan ulkonäön perusteella. Erik, joka syntyi rumaksi, tuomittiin jo synnyttyään hirviöksi, kun hänen äitinsä löi naamion tämän kasvoille, koska ei pystynyt katsomaan lastaan. Hänen kohtalonsa määräsivät siis ihmiset, jotka eivät sietäneet katsoa pojan kasvoja ja lopulta saivat hänetkin uskomaan rumuuteensa. Hänen kirouksensa laajeni ihmisten inhon myötä myös hänen sieluunsa, joka ajan myötä muuttui yhtä rumaksi kuin hänen ulkoinen olemuksensa. Lupaavasta nerosta muuttuikin mielipuoli, joka terrorisoi ihmisiä ympäri maailmaa ennen kuin asettui asumaan oopperan alle.
Oopperan kummitus vastasi ennakko-oletuksiani, enkä olisi voinut parempaa toivoakkaan. Teos sai minut usein nauramaan ja kerran melkein kyyneliinkin. Synkkään tarinaan huumoria toivat omat suosikkihahmoni Richard Firmin ja Armand Moncharmin. Heidän läsnäolonsa kevensi tarinassa vallitsevaa melankolista tunnelmaa, kuten se teki myös musikaaleissa. Aluksi olinkin hämmentynyt, sillä Moncharminin minä tunnen musikaaleista paremmin nimellä Gilles Andre.
Kaikkiaan hahmot ja tarina olivat mielenkiintoisia ja pidin miten tapahtumajärjestys poikkesi osin musikaaleista. Oopperan kummitus on ajatuksia herättävä teos, katsoi tai luki sen sitten missä muodossa vain.
❤: Satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti